Lapsi kasvaa myös suvun tarinoista
Jokaisen lapsen tulisi saada ikänsä tasoisesti tietää jotakin siitä, mistä hänen sukunsa tulee ja millaisia elämänvaiheita aiemmat sukupolvet ovat kokeneet. Lastenkirjallisuus voi auttaa keskustelemaan lapsen kanssa suvun evakkokokemuksista ja uudesta alusta nykyisessä Suomessa.
Kun liityin mukaan nyt jo toimintansa lopettaneen Evakkolapset ry:n yhteisöön, huomasin nopeasti, että moni tuntee läpikotaisin vanhempansa tai isovanhempansa tarinan. Synnyinpitäjä, kylä ja kotitalon paikka olivat tuttuja, samoin kertomukset evakkoon lähdöstä, evakkomatkasta ja uusille asuinseuduille asettautumisesta.
Oma tilanteeni oli toisenlainen, sillä lähes viisikymppiseksi asti tiesin vain äitini syntymäpaikkakunnan. Karjalasta minulle kerrottiin oikeastaan vain yksi tarina: kuinka äitini mummo veti 7-vuotiaan äitini ojan pohjalle suojaan talvisodan aikana, kun pommitus yllättäen alkoi.
Tarinoiden sijaan meillä kyllä leivottiin - karjalanpiirakoita, sultsinoita ja vatruskoita. Lapsena en kuitenkaan ymmärtänyt noiden leipomusten liittyvän karjalaisuuteen, vaan kuvittelin, että kaikkien lasten äidit leipovat niitä.
Ehkä tiedostamattani - tai kohtalon oikkuna - päädyin aikuisena työskentelemään useiden vuosien ajaksi perhejärjestöön, jossa työni keskiössä oli lasten katkenneet juuret, niistä kertominen ja uuteen paikkaan juurtuminen. Silloin opin, että lapsia ei tarvitse suojata vaikeiltakaan asioilta jättämällä ne kokonaan kertomatta, vaikka ne koskettaisivat heitä itseään tai heidän sukulaisiaan.
Mollin sävyjäkin sisältävä tarina saattaa olla parempi kuin ei tarinaa lainkaan, kunhan kertomus huomioi lapsen ikätason ja yksilölliset ominaisuudet - ja pitää sisällään toiveikkuutta.
Lapsen ei tarvitse tietää kaikkea - mutta hän tarvitsee tarinan
Identiteetti rakentuu myös suvun kertomuksista: keitä me olemme, mistä me tulemme? Menneisyyden kertomukset vahvistavat lapsen juuria.
Lapselle, joka on siirtokarjalaisen jälkeläinen, ei tietenkään tarvitse kertoa sodan kauheuksia. Sen sijaan hänelle voi olla merkityksellistä tietää esimerkiksi se, missä esivanhempi asui lapsena ja millaista elämä siellä oli, miksi perhe joutui muuttamaan, mitä tavaroita, mahdollisia kotieläimiä ja muistoja Karjalasta saatiin mukaan ja mihin perhe asettui nykyisen Suomen alueella asumaan.
Mikä muuttui ja mikä säilyi? Mitkä asiat menetetyltä kotiseudulta näkyvät edelleen suvun perinteissä ja elämäntavassa? Usein juuri tavalliset arjen yksityiskohdat jäävät lapsen mieleen. Omakohtainen konkreettisin arjen "karjalaismuistoni" on sultsinankuorien paistaminen sähkölieden valurautalevyllä.
Kirjat avaavat keskustelun
Evakkokokemuksista ja uusille asuinsijoille asettautumisesta on tehty joitakin erinomaisia lastenkirjoja, jotka voivat madaltaa kynnystä keskustelun aloittamiseen lapsen kanssa oman suvun tarinasta. Ovatko esimerkiksi nämä sinulle tuttuja?
Tauno ja Nelli evakkomatkalla
Seija Helanderin kirjoittama ja Anne Stoltin kauniisti ja herkästi kuvittama Tauno ja Nelli evakkomatkalla (Avain 2017) on Tauno ja Nelli -kirjasarjan ensimmäinen osa. Se kertoo Tauno-karhun ja tämän serkun Nelli-nallen evakkotarinan Koiviston Tiurinsaaren kodista Espoon Laajalahteen.
Taunon, Nellin ja niiden omistajan Alma Akilinan kokemusten lisäksi keskustelunaiheita on helppo löytää myös kirjan muista hahmoista - ja niihin liittyvistä tunnetiloista. Metsän puita hoitava Mielikki-keiju on ilon tuoja, kun taas Huoli ja Murhe saapuvat kylään aina ikäviä asioita mukanaan kantaen.
Mitkähän asiat toivat iloa omalle esivanhemmalle Karjalassa? Miltä mahtoi tuntua, kun joutui lähtemään omasta kodista Huolen saattelemana? Kuka oli oman esivanhemman ensimmäinen ystävä uudessa asuinpaikassa?
Saduille ominaiseen tapaan Tauno ja Nelli evakkomatkalla päättyy hyvin. Aikuista ilahduttaa myös se, että kirjan lopussa kerrotaan Taunon ja Nellin "syntytarina". Samalla muistutetaan, että tänäkin päivänä joukossamme kasvaa lapsia, jotka ovat saapuneet uudelle asuinseudulleen sodan jaloista kenties vain yksi lelu kainalossaan.
Omenarannasta uuteen kotiin
Lotta-Sofia Saahkon kirjoittama ja Christel Rönnsin taitavasti kuvittama Omenarannasta uuteen kotiin (Tammi 2022) on elämäniloinen kirja Laatokan rannalta kotoisin olevasta papasta ja hänen lapsenlapsestaan Lotasta.
Lotta pyytää pappaa muistelemaan lapsuuttaan Karjalassa. Lapsuusmuistot ovat kepeitä siihen saakka, kunnes tulee tieto sodasta ja evakkomatkalle joutumisesta. Evakkojunamatka kesti kolme päivää ja kolme yötä. Uudessa paikassa koulun aloittaminen tuntui hurjan jännittävältä, mutta kaikki sujuikin lopulta hyvin - osittain Karjalan kunnailla -laulun ansiosta.
Omenarannasta uuteen kotiin on erinomainen lastenkirja suvun evakkokokemusten avaamisen tueksi. Siitä voi myös ammentaa runsaasti aineksia keskusteluun lasten yksilöllisistä elämänkokemuksista ja taustoista.
Itselleni kirjan koskettavin sivujuoni oli Mirri-kissan pääsy mukaan evakkomatkalle ja uuteen kotiin. Tämä pieni yksityiskohta herätti vahvoja tunteita, koska oma äitini joutui luopumaan samannimisestä kissastaan evakkoon lähdön hetkellä:
"Vanha Mirri kyyhöttää tikaportailla. Sinne saa jäädä, raukka!"
Jään miettimään asiaa. Tulikohan evakkoperheiden mukana Karjalasta ja muilta menetetyiltä alueilta tosiaankin myös kissoja uusille asuinpaikoille, vai ovatko sellaiset kertomukset vain satua?
Kirjoittaja Päivi Suutari on Tuusulanjärven kulttuurimaisemissa asuva sosiaali- ja matkailualan ammattilainen, juurimatkaohjaaja, Evakkolapset ry:n viimeisen hallituksen jäsen ja innokas juuri- ja elämänkaarimatkailija. Päivin omat juuret ovat Laatokan Karjalassa ja Kainuussa. Kesällä 2026 käynnistyneessä Juuriyhteys-blogissaan hän kirjoittaa mm. juurista ja juurimatkailusta, elämänkaaresta ja sukupolvien välisestä yhteydestä. Voit lähettää palautetta ja aihetoiveita: paivi(at)matkamuistola.fi.