Elä höblötä ja mitäpä se hyvejää – sanojen jäljillä juurille

Kielen tai murteen menettäminen ei ole vain sanojen katoamista, vaan myös yhteyden haurastumista omiin juuriin. Onneksi koskaan ei ole liian myöhäistä aloittaa kielellinen juurimatka - kunhan vain tietää, mihin kieleen tai murteeseen matkan tulisi suuntautua.

Istun Kainuun juurimatkalla parikymppisen tyttäreni kanssa Puolangan Pessimismitalon kahvilassa. Juomme teetä ja syömme pakkopullaa. (Tiedoksi sinulle, joka et ole käynyt kyseisessä paikassa: siellä todellakin on tarjolla erittäin maukasta pakkopullaa ;-) 

Kuuntelen viereisessä pöydässä istuvan kainuulaisperheen murretta lähes hurmiossa. En puhu sitä enää itse, mutta murre kuulostaa korviini tutulta ja turvalliselta. Kainuu on paitsi isän puolen sukuni juurimurre myös oma "ensikieleni".

Omatoimisesti kadotettu murre

Palaan mietteissäni syksyyn, jolloin saatoin tehdä Kainuun murteen kadottamisen maailmanennätyksen. Elettiin 1970-luvun loppua. Olin juuri muuttanut Sotkamosta Etelä-Suomeen, jossa aloitin toisen luokan.

Koulussa murrettani matkittiin ja pilkattiin. Ymmärsin, että mitä pikemmin puhun kuin muut, sitä paremmat mahdollisuudet minulla on saada kiusaaminen vähenemään. Opettelin vauhdilla uuden kotiseudun puhetavan, joka kuulosti korviini kiireiseltä - ja kuvailevaan ja värikkääseen Kainuun murteeseen verrattuna vähän tylsältä.

Vahva yhteys Kainuuseen ja sen murteisiin katkesi vuosikymmeniksi. Nyt juuriyhteyden löydyttyä uudelleen olen toivonut jo pitkään, että jokin kainuulainen opisto järjestäisi murteen verkkokurssin. Ilmoittautuisin välittömästi mukaan.

Matkamuistoksi juurista kertovaa murreviestintää

Puolankalaisen kahvihetkemme jälkeen ostan puolikainuulaisuudestani ylpeänä Pessimismitalon kaupasta tyttärelle haalarimerkin ja itselleni kaksi rintanappia. Toisessa niistä lukee perinteinen kainuulainen lausahdus Mitäpä se hyvejää ja toisessa sana Tolokku (joka tulee lausua juuri tietyllä painotuksella). 

En tiedä, vaaditaanko Puolangan pessimistien huumorin ymmärtämiseen kainuulaisia sukujuuria, mutta tuskin niistä haittaakaan on. Hihitellen hyppäämme autoon.

Ilokseni huomaan, että tyttäreni on jo muutamassa päivässä saanut puheeseensa hieman Kaenuun vaikutteita. 

Hyvästi, mie ja sie 

Ajomatkalla kohti Paltaniemen Eino Leino -taloa keskustelemme suvun menetetyistä murteista.

Laatokan Karjalan Harlussa syntynyt äitini oli 7-vuotias, kun hän joutui jättämään lapsuuden kotiseutunsa talvisodan jälkimainingeissa. Hänen ensimmäinen luokkansa jatkui evakkopaikassa Pohjois-Savossa.

Äidinkin murre katkesi uudessa koulussa tapahtuneeseen kiusaamiseen ja nimittelyyn. Miet, siet ja muut karjalaisuuden tunnusmerkit kielessä saivat jäädä niin pian kuin mahdollista. 

Sota- ja evakkokokemuksista vaikenemisen lisäksi tapahtui myös kielellinen vaikeneminen. Myöskään elämästä Karjalassa ei lapsuuden kodissani juurikaan puhuttu. 

Iloinen puoli tässä asiassa on se, että vaikka olen saanut aloittaa tutkimusmatkan karjalaisen sukuni vaiettuihin tarinoihin nollasta, saan nyt tehdä matkaa yhdessä tyttäreni kanssa - kaksi sukupolvea samalla viivalla rinnakkain seisten. 

Liikutun todetessani tämän asian ääneen. "Koska karjalaiset geenit", puolustaudun, pyyhin kyyneleitä ja hymyilen - samanaikaisesti tietenkin.

"Anna mä tuun ajamaan", toteaa tytär nauraen. 

Vaihdamme kuskia bussipysäkillä kauniissa kainuulaisessa vaara- ja järvimaisemassa, kivenheiton päässä mummoni syntymäkodista. 

Hetki on niin kaunis, että liikutun vielä lisää.

Eteenpäin Loimolan Voimalla

"Nyt tarvitaan Elä höblötä!", tytär hihkaisee, kun matkamme taas jatkuu. 

Totta. 

Kuuntelemme aina yhteisillä ajomatkoillamme musiikkia radiosta tai cd-levyltä. Olimmepa sitten Kainuussa tai Karjalassa, juurimatkamusiikkimme ehdoton ykkönen on uutta karjalankielistä folkmusiikkia tekevän Loimolan Voiman kappale Elä höblötä. Sitä ei yksinkertaisesti voi kuunnella tulematta hyvälle tuulelle. Se vie mukanaan duuriin, vaikka tuolla iloisella kappaleella onkin vakava ja tärkeä viesti karjalan kielen vaientamisesta sotien jälkeen.

Etsin cd-levyltä oikean kohdan, ja jo Elä höblötän ensi sävelet saavat sekä kuskin että apukuskin virnistämään. Laulamme jokaisen Elä höblötä -kohdan kovaa ja nauraen. Vaikka aihe on vakava, ei sitä aina tarvitse tuoda esille kuin kivirekeä perässä vetäen. Sitä paitsi iloinen rallatus motivoi varmasti muitakin kuin meitä opettelemaan jokaisella kuuntelukerralla lisää biisin karjalankielisiä sanoja. 

Kuka puhui ja mitä?

Paltaniemen ja Eino Leino -talon lähestyessä ehdimme vielä jutella juuri löytämästäni, äitini sukuun liittyvästä tärkeästä tiedosta.

Olin tähän asti keskittynyt vain Harluun äitini suvun juuripitäjänä. Olin sivuuttanut sukulaiseni väittämän, että äitini äiti tai ainakin hänen äitinsä olisi osannut myös karjalan kieltä. "Harlussa ei sitä puhuta", ajattelin. Piste.

Sitten selvisi, että äitini on oman äitinsä suvussa ensimmäinen Harlussa syntynyt. Hänen äitinsä, äidin äiti ja äidinäidinäiti syntyivät ja kasvoivat pienessä kylässä Soanlahden ja Suistamon rajalla. Heidän juurensa siellä olivat pitkät. 

Vaikka kylässä oltiin enimmäkseen suomenkielisiä ja luterilaisia, saattoivat rajat uskontojen ja kielten välillä ilmeisesti olla jonkin verran häilyviä ja keskinäiset vaikutteet vahvoja. 

Ehkä juuret Raja-Karjalassa ovat syy siihen, että luterilainen äitini vei minut lapsena ajoittain ortodoksiseen kirkkoon. Ehkä mummoni ja hänen äitinsä osasivatkin Karjalan murteen lisäksi karjalan kieltä. 

Ehkä. Tai sitten ei. 

Näissä mietteissä kaarramme Eino Leino -talon pihaan Loimolan Voiman vahvan ja tunnelmallisen Mi on praudua -kappaleen soidessa.

Niinpä niin. Mi on praudua - Mikä on totuus?

Sitä pohtiessani ajamme peltoparkkiin ja kävelemme sateen jälkeisessä kesäillassa juhlistamaan Runon ja suven päivää Paltaniemellä. Muutaman askeleen harppauksella teemme mielessämme pikaisen siirtymän Soanlahdelta takaisin Oulujärven rantamille.

Kirjoittaja on Keski-Uudellamaalla asuva sosiaali- ja matkailualan ammattilainen ja juurimatkaohjaaja, jonka elämäntapana on selvittää ja syventää joka päivä omia karjalais-kainuulaisia juuriaan.