Kadonneiden jälkien maisemassa Varpaisjärvellä

Kaikki suvun menneisyyteen liittyvät merkitykselliset matkat eivät ole juurimatkoja. Ne voivat olla myös matkoja vanhemman tai esivanhemman elämänkaaren käännekohtiin – paikkoihin ja maisemiin, joissa elämä sai uuden suunnan.

En muista äitini maininneen koko elämänsä aikana Pohjois-Savossa sijaitsevaa Varpaisjärveä. Löytämäni muistikirjan evakkomatkaa koskevasta tekstistä ei kuitenkaan voi erehtyä: "Varpaisjärvelle me sitten jotenkin jouduimme. Asuimme isossa maalaistalossa. Ruokaa oli runsaasti ja huoneita paljon."

Seitsenvuotiaan evakkotytön jäljillä

Nyt, yli 86 vuotta myöhemmin, ajelen tyttäreni kanssa Lapinlahden asemalta kohti tuota äitini ensimmäistä talvisodan jälkeistä sijoituspaikkaa Varpaisjärveä. Tarkoituksena on saada edes jonkinlainen kosketus seutuun, johon äitini päätyi seitsemänvuotiaana oman äitinsä, tätiensä ja serkun kanssa maaliskuussa 1940. Mummo oli äidin tekstin mukaan joutunut lehmineen jonnekin Pohjanmaalle.

Ajatus Varpaisjärvellä käynnistä ehti hautua mielessäni jo useamman vuoden ajan. Vihdoin olemme perillä, vaikkakin vain pikaisesti käymässä matkallamme kohti Kainuuta ja Pohjois-Karjalaa.

Seuraamme hetken Savolaisuuden identiteettiviikko SavonManian tapahtumaa Varpaisjärvi-talolla, ihastelemme komeaa kivikirkkoa ja vierailemme kotiseutumuseossa. Museo sijaitsee kunnan ensimmäisessä kansakoulussa. Näyttelyyn tutustuessani mietin, mahtoiko äitini käydä sodan ja evakkomatkan keskeyttämän ensimmäisen luokkansa loppuun juuri tässä kyseisessä koulussa vai jossain toisessa Varpaisjärven koulussa. Tunnen yhtäkkiä lähes käsinkosketeltavaa läheisyyttä jo vuosia aiemmin edesmenneeseen äitiini.

Maisema kertoo

Olen löytänyt edellisenä iltana Lukkarinkylän kyläyhdistyksen nettisivun, jossa kerrotaan muutamalla lauseella Karjalan evakoista. Kiitän mielessäni vuolaasti kyläyhdistyksen aktiiveja. Ilman sivulla olevaa mainintaa Harlusta kylään asumaan tulleesta evakkoperheestä olisimme jättäneet Varpaisjärven taaksemme heti keskustassa käytyämme. 

Nyt ajelemme pikkutietä kauniissa Suomen kesässä Lukkarinkylään ihan vain sen vuoksi, että äitini saattoi olla yksi niistä evakoista, jotka asuivat kylässä vähän aikaa heti talvisodan päättymisen jälkeen.

Katselemme tielle näkyviä maalaistaloja. 

"Voisiko se olla tuo - tai entäpä tuo?" 

Emme ehkä koskaan saa tietää, oliko tämä juuri oikea kylä. Yllättäen sillä ei kuitenkaan tunnu olevan ratkaisevaa merkitystä.

Näemme maiseman, joka hyvin todennäköisesti muistuttaa sitä maisemaa, johon seitsemänvuotias äitini saapui uuden elämänsä alussa. Pystyn kuvittelemaan hänet ajamassa liian isolla polkupyörällä suuren maalaistalon pihamaalla. Saatan nähdä samoja peltoja, järviä ja puita, joita hän katseli yli kahdeksankymmentä vuotta sitten. Kuulemme vierailumme aikana samaa savolaista murretta, jota myös pieni evakkotyttö kuunteli.

Emme löytäneet taloa emmekä voineet - ainakaan vielä tällä matkalla - varmistaa kylää. Löysimme kuitenkin maiseman, jossa äitini uusi elämä alkoi.

Joskus tärkein löytö ei ole paikka vaan uudenlainen yhteys vanhemman tarinaan.

Kirjoittaja on Tuusulanjärven kulttuurimaisemissa asuva juurimatkaohjaaja ja innokas juuri- ja elämänkaarimatkailija, jonka omat juuret ovat Laatokan Karjalassa ja Kainuussa. Vanhassa kuvassa kirjoittajan äiti (kasvot sumennettu) kuvatekstin mukaan Varpaisjärvellä. Jos tunnistat taustalla olevan talon, otathan ystävällisesti yhteyttä paivi(at)matkamuistola.fi. 

Tiesitkö, että Lapinlahden Alapitkä-nimisessä kylässä sijaitsee Suomen Asutusmuseo? Museona toimivaa tilaa asutti aiemmin Salmista evakkona Alapitkälle tullut Muren perhe. Lue lisää täältä.